Katsoin viisaammaksi perustaa toisen blogin virallisen sellaisen rinnalle, sillä lukijakunta koostuu lähinnä syömishäiriöisistä. On hienoa olla heille tukena, mutta en pysty olemaan niin avoin kuin haluaisin. Konkreettinenkin päiväkirja minulta löytyy, mutta käsialani on niin helvetin rumaa, että tekstejään ei tahdo enää jälkeenpäin lukea. Eipä sillä, että niistä saisi mitään selvääkään.
Olen 18-vuotias, omistan koiran, minulla on kiva vuokrakämppä, kiva kesätyö ja nönnönnöö.. Todellisuudessa olen vielä viisi (pitkää) viikkoa kiinni paikallislehden toimituksessa ja väsään viikosta toiseen artikkeleita, joiden en usko todellisuudessa edes kiinnostavan ketään. No hyvä on, hienoa, sain kerran palautetta 70-vuotiaalta naiselta että hän lukee lehden kannesta kanteen joka aamu. Silti, henkilökohtainen arvioni on, että lukijakunnan keski-ikä huitelee kuitenkin muutama vuosikymmen alempana. Ja tämähän oli vain minun arvioni. Mitäpä minä tietäisin.
Työ harmillisesti tulee tärkeämpien asioiden, kuten salitreenin, tielle. Tietysti asioista voi aina etsiä positiivisia puolia - työpäivän jälkeisessä vitutuksessa nostaa helposti mavessa uusia ennätyksiä, mutta pidemmän päälle vanne alkaa kiristämään päätä niin maan perkeleesti.
Miksi edes kerron näitä asioita? Kaikki nämä ovat minulle itsestään selviä. Sukuvika se on kun ei suksi luista, jo siskokin aloittaa aina esihistoriallisista ajoista vain kertoakseen mitä osti Cittarista ruoaksi. On muuten aika hanurista, että K-marketkauppaketju ja S-arina hallitsevat markkinoita despootin lailla. Entä siitten jo aivan älyttömyyksiin mennyt korttirumba? Pitäisi hankkia s-etukorttia, plussapalloja, ykkösboonusta tai olla kanta-asiakas, vip-etu-ylilyöntiasiakas ja luoja tietää mitä muuta. Yhteen korttiin kaikki vaan ja sillä hyvä.
Asiaan vielä palaten, haittaa työ muutakin elämääni. Olen tutustunut aivan mahtavaan ihmiseen, sanotaanko vaikka herra M:ään. Voisin viettää ajastani 98 prosenttia Hänen kanssaan (se loput kaksi prosenttia voisi olla salilla vietettyä laatuaikaa, luonnollisesti yksin tai mielellään kera M:n), mutta pomoni, joka on Itse Saatana, suo minulle ainoastaan halveksuvia katseita ehdottaessani, että työvuorolistaani hieman muutettaisiin (ennättääkseni antaa rakkaudenosoituksia Hänelle). Työnjohtajani pyrkii luomaan mielikuvaa, että hänelle lehden status on kaikki kaikessa, mutta todellisuudessa lehden päätoimittajan pallilla kököttäminen on hänelle ainoa mahdollisuus leikkiä edes muutaman tunnin päivässä pikkuporvarillista.
Olen ollut lehdessä töissä kolme vuotta ja vähintään kerran kuussa ollut jo repiä joko a) omaani tai b) hänen perseeseensä uuden reiän. Kaikki kunnia siis heille, jotka ovat lehdessä olleet jo parikymmentä vuotta ja ulostavat edelleen ainokaisestaan. Minä jätän 30.8. katkerat hyvästit koko lehtitalolle. Kiitos vain, että olitte viedä luovuuteni perässänne helvettiin. Mutta olin teitä ovelampi, HA!
Ihan vakavasti ottaen kuitenkin, M on parempaa kuin olisin ikinä uskannut haaveillakaan. On ehkä jotenkin hassua, että alle parikymppinen nainen etsii elämänkumppania tositarkoituksella, mutta niin se vain on. Ei minua kiinnosta loikkia kukasta kukkaan kuin sokea mehiläinen konsanaan. Erottuani Timosta otin ihan tarpeeksi harha-askelia, vaikkei niitä montaa kertynytkään. Miksi viettää elämäänsä yksin tiettyyn ikään saakka? Haluan tehdä jonkun onnelliseksi omana itsenäni rakastaa koko sydämestäni ja toisaalta tulla rakastetuksi. Ehkä se ei ole mahdotonta sittenkään.
Yksi hieman hassulta tuntuva stressinaihe on se, että tässä ehditään aika helvetin monta kertaa harrastaa seksiä ennen kuin saan minkäänlaista ehkäisyä. Aikani ehkäisyklinikalle on 12.8. ja ajattelin vaatia ihon alle asetettavaa ehkäisykapselia, niin paljon kuin minua kaikenlainen leikkely kuvottaakin (neljän sentin viiltokohan se oli..). Kondomin käyttö ei tule kysymykseenkään (kuka haluaa rakastella lapasen kanssa, en minä ainakaan) ja jos tässä kerran täytyy pumpata kroppa täyteen hormoneita (vittusaatana, se siitä periaatteesta "minä en syö koskaan lääkkeitä"), tehdään se sitten helpoimman kautta. Mieluiten ottaisin sterin, mutta ehkä tästä on kuitenkin syytä keskustella M:n kanssa ennen kuin teen yksin lopullisen ratkaisun. Omasta puolestani olen aika varma, etten halua ikä kuuna päivänä tunkea itsestäni ulos meloninkokoista ihmistoukkaa ja olla vastuussa siitä lopun ikääni, mutta kun olisi epäreilua Häntä kohtaan leikellä lisääntymisjohdot irti ennen siitä kertomista. Asia kuitenkin täytynee nostaa pöydälle mahdollisimman pian.
Huomenna näen Hänet taas. On aivan uskomattoman mahtavaa suudella, halailla ja jutella sielunkumppaninsa kanssa. Se on paljon sanottu, mutta pettämätön kuudes aistini ei pissi silmään.
rakkaushormonien hullaannuttamana,
saliapina
