sunnuntai, 2. elokuu 2009

pieni ihminen sisälläni

No ei saatana.

Kävin toissapäivänä tekemässä jalkatreenin (M:n kanssa, meinasi hieman keskittyminen livetä omasta persauksesta toisen persauksiin) ja jalat on edelleen ihan helevetin kipeät. Käveleminen sattuu, istuminen sattuu, juokseminen saa tähtitaivaan koko kirkkaudessaan loistamaan silmieni edessä (voin jopa nähdä Orionin tähtikuvion! vaimikäsenytoli..) ja jo kivun ajatteleminen saa jalat kipunoimaan. Se siitä aamuisesta mielenpiristys-juoksulenkistä, siis. Ei auta kuin kävellä tönkköpaskana ja toivoa, että illalla jo jalka nousisi koreasti. Minähän juoksen vielä, perkele. Run fat run.

Apteekit aukeaa yhdeltätoista. Pitäisi käydä ostamassa raskaustesti. Sellainen pieni paha aavistus on takaraivossa, että jotakin sikiää tuolla masussani ja se ei ole hyvä juttu. Ei ollenkaan. Otin kyllä ihan tietoisen riskin ja nyt sitten saa kärsiä seuraukset. Mutta mitä muuta olisin voinut? Jos vaihtoehtona on kolmen viikon selibaatti ja toisena vaihtoehtona taivaallinen seksi likimain itse Jumalan kanssa, niin kumpaankohan suuntaan vaaka kallistuu tällaisen hormonihirviön kanssa? Jos niin ikävästi on käynyt, että sisälläni on ihmistoukka, täytyy heti maanantaina varata aika raskaudenkeskeytykseen. Tämänkin suhteen tosin on pieni ongelma, koska ilmeisesti keskeytyspilleri tungetaan kohtuun alakautta ja tarttisin siihen hommaan nukutuksen. Milläköhän rahalla, dah? En edes usko, että he alkavat nukuttamaan, hokevat vain "rauhoitu, rentoudu" -mantraansa samalla kun hevosenkokoinen käsi ujutetaan sisääni. Aivan, perin juurin rauhoittavaa ja rentouttavaa toimintaa. Entäpä jos minä tunkisin nyrkkini Heidän perseeseensä?

Töihin. Itkettää kuin isoa miestä konsanaan.

perjantai, 31. heinäkuu 2009

los perfektos

Ensin täytyy purkaa ikävät asiat ennen kuin voi siirtyä iloisiin. Looginen etenemisjärjestys.

Vielä tämä päivä töissä, huominen vapaata ja sunnuntaina pari köykäistä haastattelukeikkaa. Reportaasi mansikanpoiminnasta (pitäisiköhän viskata kamera pusikkoon ja pyllistellä itsekin pari tuntia mansikoiden keskellä, työaika juoksee ja saa vielä talvisäilöön marjaherkkuja) sekä tutkivaa journalismia epäsiististä puistokahvilasta. Toisin sanoen otan valokuvia räkäklimppejä täynnä olevasta kahvilan katelasista.

Sain uuden asuntoni avaimet tänään. Se on niin kaunis! Pienihän se on, mutta kaunis. Puolet tavaroista jää varmaan pois, mikä ei kyllä haittaa. Pakastin, meikkipöytä, kenkäteline, naulakko, turhia vaatteita.. Nyt kun vihdoin ja viimein voin sataprosenttisesti itse ja yksin sisustaa koko asunnon, teen siitä mahdollisimman pelkistetyn. Vähän siivottavaa, yksinkertaisia muotoja, voilá. Uudet verhot pitäisi vain hankkia, se vihoviimeinen tehtävä. Kuka niitä rytkyjä edes katselee? Jos hankkisin saman tien barbie-kuvioidut kapat ikkunoihin. Ihan vain vittuillakseni. Kenelle, en tiedä, mutta vittuiluhan on aina hauskaa.

Tästä viikonlopusta tulee sanalla sanoen täydellinen. M saapuu reilun tunnin päästä ja hetken luonani häsellettyämme lähdemme yhdessä treenailemaan pariksi tunniksi. Sen jälkeen (huom, tässä välissä on virkistävä suihku!) sitten onkin aika syventyä hyvän elokuvan ja ruoan pariin.

Huomenna imuroin uuden asunnon ja vien ensimmäiset tavarat. Ah. Täydellistä. Vihdoinkin elämäni muuttuu, aidosti.

keskiviikko, 29. heinäkuu 2009

mun koti ei oo täällä

On muuten paska biisi.

Treenit on menneet viimeiset pari päivää ihan reisille. Tai ei edes reisille, vaan ei sinne päinkään minne olisi pitänyt. Jatkuvasti väsyttää, vituttaa ja stressaa, mikä saa jalat ohjaamaan kropan jääkaapille. Mikä taas synnyttää valtavan turvotuksen, raskausmahan ja epäonnistumisen tunteen. En usko pääseväni koskaan sataprosenttisesti ylensyömisongelmastani eroon, mutta jos onnistun rajaamaan sen yhteen, kahteen päivään kuussa, olen perin onnellinen. Pitkän aikaa jo menikin hyvin, kunnes tuli ongelmia ja turvauduin vanhaan ystävääni. Ruokaan.

En enää osaa olla nykyisessä - kohta entisessä - asunnossani. Tai paikkakunnalla. Kaikki lenkkipolut muistuttavat entisestä elämästä (kipeät, rakoille juostut jalat, liitoksissaan hakkaava sydän, kylmä hiki ohimolla kun keho ei enää jaksa tuottaa lämpöä..), kaikki kaapinovet entisestä kivusta. Kun nyt olen terve, miksi tarkoituksella kaivelisin vanhoja luurankoja esiin? Sairaus ei koskaan unohdu, mutta ehkä sen ei pidäkään. Täytyy vain kääntää voimavarat kehittävään, ei tuhoavaan toimintaan.

Unohdan aina välillä, minne olen matkalla. Ehkä siksi, että olen ollut yksin haaveitteni kanssa. Mutta nyt asiat vaikuttavat olevan toisin. Elämääni on astunut ihminen, joka on sekoittanut pääni täydellisesti. Hyvällä tavalla.

Hormonihuuruissa liirumlaarumia sepustellen,
saliapina

lauantai, 25. heinäkuu 2009

jalat suoriksi pöydälle

Naisena oleminen on aika mielenkiintoinen juttu.

Sairausaikanani sain maistaa hieman poikana olemista, sillä minulla ei ollut kuukautisia (tätä kaipaan yhä edelleen!), minulla ei ollut rintoja ja olin hintelä kuin kymmenenvuotiaat tyttöbakteereja kammoksuvat, jalkapalloa pelaavat ala-asteelaiset pikkunappulat.

Naiseksi tuleminen vaatikin sitten 25 kiloa, masennuksen, siitä irti pääsyn, uusiutuneen masennuksen, itsemurhayrityksen ja täydellisen pysähtymisen. Ja hups, sitten havahduinkin elämäni kevääseen. Lokit eivät enää paskoneetkaan ylleni vaan pikkuruiset päästäiset lauloivat minkä pesimäpuuhiltaan ennättivät; hiukseni kiilsivät kilpaa auringon kanssa eivätkä jääneetkään harjaan kiinni ja sen lisäksi aloin vuotaa verta kuin niagaran putoukset konsanaan. En joutunut tulitaisteluun tai mitään sellaista, kylläkään. Vaikka mielialanvaihteluiden syöksykierteessä olisin voinut välillä itse tarttua aseeseen.
Naisten maailmaan astuminen ei ole todellakaan ollut kaikin puolin miellyttävä kokemus. Naiset ovat kamalia narttuja, joista suurin osa käyttää häikäilemättömästi hyödykseen seksikkyyttään. Työhaastattelussa taitojen puute korvataan puristamalla rintoja hieman tiukemmin yhteen tai pukeutumalla muutamaa kymmentä senttiä lyhyempään hameeseen. Naissukupuoli antaa kuin luvan käyttäytyä kuin mikäkin saatanan idiootti; ratissa saadaan rellestää reikäpäänä - "minähän olen vain nainen ratissa" -, baarissa voidaan hyökätä fyysisesti miehen kimppuun koska vain räpyttelemällä silmiä saadaan portsari uskomaan, että tappelun aloitti kuitenkin mies - "eihän näin hento nainen.." - ja työkalupakkiin ei kosketa, ei vaikka tavarat hajoaisivat käsiin. "Mun vaatteet sotkeutuu!!11"

Myönnän, tässä asiassa minulla olisi parannettavaa. Yksi suurimmista saavutuksistani on naulan hakkaaminen seinään. Mutta olen minä ollut kasaamassa keittiön pöydän tuolia. Sentään, saatana.

Kävin tänään lenkillä erään ystäväni kanssa ja olemme lähentyneet kovasti. Keskustelu päätyi sinkkuelämään (en oikein tiedä, mihin lokeroon juuri nyt itseni luokittelen - emme M:n kanssa vielä seurustele, mutta kaikki kiinnostukseni muihin miehiin on sammunut) ja siihen, miten hän nyt sinkkuunnuttuaan aikoo uudessa opiskelukaupungissa rellestää miesten kanssa. En vain itse kykenisi siihen. Olen ne muutamat typerät harhaheittoni tehnyt, joita kadun edelleen. Minusta on kamalaa, että nainen käyttää viehätysvoimaansa vain heittääkseen vastakkaisen osapuolen tunteet seuraavana päivänä roskakoriin. Miksi pilata nuoruutensa lukuisilla seksisuhteilla, koska ne mahdollisen elämänkumppanin kanssa nousevat kuitenkin ennen pitkää keskustelun aiheeksi? Kertoako, että on antanut itsensä kymmenelle vai yhdelle miehelle?


Sivuraiteelta jälleen palaten, eihän tämä naisena olo tietystikään kokonaan hanurista ole. Nautin meikkaamisesta, nautin naisellisista eleistä jotka tulevat ihan itsestään, nautin kurveistani ja korkeakorkoisista kengistä. Silti, vain yksin ollessani voin olla täysin rennosti. Heittää korkkarit nurkkaan, vetaista ylle yläasteella ostetut nuhjuiset kollarit, jättää meikkaamatta ja olla vetämättä vatsaa sisään. Syödä sohvalla vaikka sormin jos siltä tuntuu ja juoda (soija)maitoa suoraan purkista.

En edes tiedä, haluavatko kaikki naiset edellämainittuja asioita. Ehkä jotkut naiset laittavat ennen nukkumaanmenoa vielä lisää meikkiä tai viilailevat kynsiään aamuisin joogatessaan. Hitostako minä tiedän. Kehossani virtaa kai muutenkin astetta enemmän testosteronia, sillä useimmat naiset kai haluaisivat ennemminkin anorektisen laihoiksi balettitanssijoiksi tai laulajiksi. Niin, minä haluan kehonrakentajaksi. Ja kiroilen kuin merimies. Tässä riittäisikin petraamista.

Nyt jumittaa. Alan nukkumaan ja haaveilen M:stä.

En ole ikinä ollut tällä tavoin ihastunut. Miau.

lauantai, 25. heinäkuu 2009

öö aapisen laidalla

Katsoin viisaammaksi perustaa toisen blogin virallisen sellaisen rinnalle, sillä lukijakunta koostuu lähinnä syömishäiriöisistä. On hienoa olla heille tukena, mutta en pysty olemaan niin avoin kuin haluaisin. Konkreettinenkin päiväkirja minulta löytyy, mutta käsialani on niin helvetin rumaa, että tekstejään ei tahdo enää jälkeenpäin lukea. Eipä sillä, että niistä saisi mitään selvääkään.

Olen 18-vuotias, omistan koiran, minulla on kiva vuokrakämppä, kiva kesätyö ja nönnönnöö.. Todellisuudessa olen vielä viisi (pitkää) viikkoa kiinni paikallislehden toimituksessa ja väsään viikosta toiseen artikkeleita, joiden en usko todellisuudessa edes kiinnostavan ketään. No hyvä on, hienoa, sain kerran palautetta 70-vuotiaalta naiselta että hän lukee lehden kannesta kanteen joka aamu. Silti, henkilökohtainen arvioni on, että lukijakunnan keski-ikä huitelee kuitenkin muutama vuosikymmen alempana. Ja tämähän oli vain minun arvioni. Mitäpä minä tietäisin.

Työ harmillisesti tulee tärkeämpien asioiden, kuten salitreenin, tielle. Tietysti asioista voi aina etsiä positiivisia puolia - työpäivän jälkeisessä vitutuksessa nostaa helposti mavessa uusia ennätyksiä, mutta pidemmän päälle vanne alkaa kiristämään päätä niin maan perkeleesti.

Miksi edes kerron näitä asioita? Kaikki nämä ovat minulle itsestään selviä. Sukuvika se on kun ei suksi luista, jo siskokin aloittaa aina esihistoriallisista ajoista vain kertoakseen mitä osti Cittarista ruoaksi. On muuten aika hanurista, että K-marketkauppaketju ja S-arina hallitsevat markkinoita despootin lailla. Entä siitten jo aivan älyttömyyksiin mennyt korttirumba? Pitäisi hankkia s-etukorttia, plussapalloja, ykkösboonusta tai olla kanta-asiakas, vip-etu-ylilyöntiasiakas ja luoja tietää mitä muuta. Yhteen korttiin kaikki vaan ja sillä hyvä.

Asiaan vielä palaten, haittaa työ muutakin elämääni. Olen tutustunut aivan mahtavaan ihmiseen, sanotaanko vaikka herra M:ään. Voisin viettää ajastani 98 prosenttia Hänen kanssaan (se loput kaksi prosenttia voisi olla salilla vietettyä laatuaikaa, luonnollisesti yksin tai mielellään kera M:n), mutta pomoni, joka on Itse Saatana, suo minulle ainoastaan halveksuvia katseita ehdottaessani, että työvuorolistaani hieman muutettaisiin (ennättääkseni antaa rakkaudenosoituksia Hänelle). Työnjohtajani pyrkii luomaan mielikuvaa, että hänelle lehden status on kaikki kaikessa, mutta todellisuudessa lehden päätoimittajan pallilla kököttäminen on hänelle ainoa mahdollisuus leikkiä edes muutaman tunnin päivässä pikkuporvarillista.

Olen ollut lehdessä töissä  kolme vuotta ja vähintään kerran kuussa ollut jo repiä joko a) omaani tai b) hänen perseeseensä uuden reiän. Kaikki kunnia siis heille, jotka ovat lehdessä olleet jo parikymmentä vuotta ja ulostavat edelleen ainokaisestaan. Minä jätän 30.8. katkerat hyvästit koko lehtitalolle. Kiitos vain, että olitte viedä luovuuteni perässänne helvettiin. Mutta olin teitä ovelampi, HA!

Ihan vakavasti ottaen kuitenkin, M on parempaa kuin olisin ikinä uskannut haaveillakaan. On ehkä jotenkin hassua, että alle parikymppinen nainen etsii elämänkumppania tositarkoituksella, mutta niin se vain on. Ei minua kiinnosta loikkia kukasta kukkaan kuin sokea mehiläinen konsanaan. Erottuani Timosta otin ihan tarpeeksi harha-askelia, vaikkei niitä montaa kertynytkään. Miksi viettää elämäänsä yksin tiettyyn ikään saakka? Haluan tehdä jonkun onnelliseksi omana itsenäni rakastaa koko sydämestäni ja toisaalta tulla rakastetuksi. Ehkä se ei ole mahdotonta sittenkään.

Yksi hieman hassulta tuntuva stressinaihe on se, että tässä ehditään aika helvetin monta kertaa harrastaa seksiä  ennen kuin saan minkäänlaista ehkäisyä. Aikani ehkäisyklinikalle on 12.8. ja ajattelin vaatia ihon alle asetettavaa ehkäisykapselia, niin paljon kuin minua kaikenlainen leikkely kuvottaakin (neljän sentin viiltokohan se oli..). Kondomin käyttö ei tule kysymykseenkään (kuka haluaa rakastella lapasen kanssa, en minä ainakaan) ja jos tässä kerran täytyy pumpata kroppa täyteen hormoneita (vittusaatana, se siitä periaatteesta "minä en syö koskaan lääkkeitä"), tehdään se sitten helpoimman kautta. Mieluiten ottaisin sterin, mutta ehkä tästä on kuitenkin syytä keskustella M:n kanssa ennen kuin teen yksin lopullisen ratkaisun. Omasta puolestani olen aika varma, etten halua ikä kuuna päivänä tunkea itsestäni ulos meloninkokoista ihmistoukkaa ja olla vastuussa siitä lopun ikääni, mutta kun olisi epäreilua Häntä kohtaan leikellä lisääntymisjohdot irti ennen siitä kertomista. Asia kuitenkin täytynee nostaa pöydälle mahdollisimman pian.

Huomenna näen Hänet taas. On aivan uskomattoman mahtavaa suudella, halailla ja jutella sielunkumppaninsa kanssa. Se on paljon sanottu, mutta pettämätön kuudes aistini ei pissi silmään.

rakkaushormonien hullaannuttamana,
saliapina