On muuten paska biisi.

Treenit on menneet viimeiset pari päivää ihan reisille. Tai ei edes reisille, vaan ei sinne päinkään minne olisi pitänyt. Jatkuvasti väsyttää, vituttaa ja stressaa, mikä saa jalat ohjaamaan kropan jääkaapille. Mikä taas synnyttää valtavan turvotuksen, raskausmahan ja epäonnistumisen tunteen. En usko pääseväni koskaan sataprosenttisesti ylensyömisongelmastani eroon, mutta jos onnistun rajaamaan sen yhteen, kahteen päivään kuussa, olen perin onnellinen. Pitkän aikaa jo menikin hyvin, kunnes tuli ongelmia ja turvauduin vanhaan ystävääni. Ruokaan.

En enää osaa olla nykyisessä - kohta entisessä - asunnossani. Tai paikkakunnalla. Kaikki lenkkipolut muistuttavat entisestä elämästä (kipeät, rakoille juostut jalat, liitoksissaan hakkaava sydän, kylmä hiki ohimolla kun keho ei enää jaksa tuottaa lämpöä..), kaikki kaapinovet entisestä kivusta. Kun nyt olen terve, miksi tarkoituksella kaivelisin vanhoja luurankoja esiin? Sairaus ei koskaan unohdu, mutta ehkä sen ei pidäkään. Täytyy vain kääntää voimavarat kehittävään, ei tuhoavaan toimintaan.

Unohdan aina välillä, minne olen matkalla. Ehkä siksi, että olen ollut yksin haaveitteni kanssa. Mutta nyt asiat vaikuttavat olevan toisin. Elämääni on astunut ihminen, joka on sekoittanut pääni täydellisesti. Hyvällä tavalla.

Hormonihuuruissa liirumlaarumia sepustellen,
saliapina